"Teatteri Taantumus"

”Tervetuloa Teatteri Taantumukseen!

Meillä asioivan kulttuuriaficionaadon ei tarvitse katsella, kun rastapäiset maailmanparantajat pelastavat teatterin lavalta Maata ja haaveilevat, että saisivat vastustaa sosialistisessa nyky-Suomessa konservatiivisia rakenteellisen patriarkan voimia, kitkeä rasismia ja huutaa 'Fasismi murskaksi!'. Meillä ei saarnata tasa-arvosta, ihmisoikeuksista eikä solidaarisuudesta. Teatteri Taantumuksessa ei katsella sontakasaa taiteena eikä pidetä graffittia poliittisesti haastavana taiteena. Meillä et joudu kuulemaan kitkerien neitokaisten feminististä monologeja.

Sen sijaan meillä saattaa nähdä kantaesityksen Yukio Mishmiman 'Ystäväni Hitleristä'. Meillä saatat nähdä stand up esityksen, jonka sisältö ei koostu väkinäisistä perussuomalaisvitseistä. Meillä saatat nähdä neo-folk konsertin tai italialaisen futurismin näyttelyn. Aulan baarissa voit käydä keskustelua kulttuurista, politiikasta ja päivänasioista.

Teatteri Taantumuksen linjaan kuuluu avoin konfliktihakuisuus, eikä Teatteri Taantumus pyri 'herättämään keskustelua', sen tarkoitus ei ole politikoida tai neuvotella – sen tarkoitus on iskeä väellä ja voimalla. Teatteri Taantumuksen on tarkoitus herättää ajatuksia – jättää asiakkaansa haukkomaan henkeään.

Teatteri Taantumuksessa ei suosita selkärangatonta humanismia, egalitarismia eikä utilitaristista pelkuruutta. Meillä vallitsee hierarkia, jossa jokaisella toimijalla on oma tärkeä ja yhteinen tavoite. Kaikki ihmiset arvioidaan persoonana, ei yksilönä – individualismia tai oman edun tavoittelua emme suvaitse.

Teatteri Taantumus on kansallismielinen, suorastaan identitaarinen teatteri ja liike, ja näin varmasti ainoa laatuaan. Teatteri Taantumus antaa (vaihtoehtoisen kulttuurikokemuksen lisäksi) vihdoin vastustajalleen oikean taantumuksellisen, konservatiivisen ja kulttuurifascistisen tahon, jota vastaan 'taistella'. Me olemme vastustajillemme henkilöitymä. Se sopii meille, sillä liikkeemme elää taistelusta!

Tule jo tänään, seistään selkä tulevaisuuteen päin - yhdessä!”

Instituutioista

Kuulin kaupassa kehuttavan miten sukupuolineutraalin avioliiton puolesta tehty kansalaisaloite keräsi ennätysajassa niin paljon nimiä. Tulin pohtineeksi miksi ihmiset suin päin ryntäsivät kannattamaan juuri sukupuolineutraalia avioliittoa. Sikäli, kun juuri avioliitto on homoseksuaaleille jo lähtöjään äärimmäisen vihamielinen instituutio. Avioliiton luulisi olevan vieläpä edistykselliselle ja menneisyyskammoiselle gay- (ja queer-) kulttuurille taantumuksellinen ja syvästi vanhakantainen menetelmä validoida yhteiselonsa.

Kovin vähäisiksi (en ole kuullut tai nähnyt yhtään) ovat jääneet sukupuolineutraalin avioliiton kannattajien ehdotukset samankaltaisesta instituutiosta, jossa puolisoilla olisi tismalleen samat oikeudet ja velvollisuudet, kuin heteropuolisoillakin. Kun helmikuussa homoliittoaloite kaatui, Jani Toivola pettyi aloitteen kaatumiseen (Jani on muuten pettynyt tosi moneen muuhunkin asiaan, itse asiassa Toivola on tehnyt pettymisestä leipälajinsa: 1, 2, 3, 4, 5.):

Toivola:

Nyt asia ei vieläkään pääse etenemään, vaan äsken tehty päätös sulkee ja katkaisee keskustelutiet.

Toivola ei voisi olla enempää väärässä (olen tapaillut näitä sanoja jo aiemminkin). Juuri homoliittoaloitteen kaatuminen merkitsee sitä, että "keskustelutiet" tästä sen kun urkenevat. Tämä on se tilanne, kun homoseksuaalit voivat vihdoin luoda instituution, joka kaikessa olemuksessaan vahvistaa homoseksuaalista identiteettiä, joka luo omalle instituutiolleen sekä perinteet että jatkuvuuden, ja saavuttaa tasavertaisen, yhteiskunnassa hyväksytyn, statuksen avioliiton kanssa. Eikö juuri uudistuminen ole moniarvoisen yhteiskunnan fundamentaali premissi?

Katsoisin, että tähän maailman aikaan tavallisella (länsimaisella) ihmisellä ei ole nokan koputtamista, jos homoseksuaalit luovat instituution, joka legitimoidaan, kuten aikoinaan avioliitto. Kuitenkin länsimaissa on paljon ihmisiä, minut mukaanlukien, jotka vastustavat syystä tai toisesta homoavioliittoa. Minä vastustan homojen avioliittoa siksi, että homoseksuaalisuus (vasemmistolaisten puhehenkilöidensä tyyliin) infiltroituu avioliiton traditioon ja muovaa sitä uuteen uskoon ja pahimmassa tapauksessa rapauttaa sen perustan kokonaan ja muuttaa sen joksikin aivan toiseksi.

Kuten kansalaisaloitteen myötä on huomattu, valtaosa suomalaisistakin kannattaa homoille samoja oikeuksia (ja osa on valmis jopa luovuttamaan samaan rahaan perinteikkäät insituutiotkin!), kuin heteroillekin. Homojakin pienemmässä vähemmistössä ovat sellaiset henkilöt tai tahot, jotka haluaisivat rajoittaa homoseksuaalien oikeutta asioida yhteiskunnan täysimääräisinä jäseninä. Se, että homoseksuaalisuus on synnynnäinen anomalia, ei tarkoita sitä, että se olisi ilmenemismuodoissaan ympäröivälle yhteiskunnalle vaaraksi tai haitaksi saati, että homoseksuaalisuutta pitäisi mitenkään "hillitä" (luulisin, että normaali länsimaalainen ehkä ajattelee myös, että sitä ei tulisi perusteettomasti korostaakaan).

Totta on, että homoseksuaalisuus ei lisäänny sallimalla homoseksuaaleille avioliittoa, mutta se rapauttaa ajatuksen, aatteen ja ihanteen, jonka ympärille avioliitto on rakennettu. Yhteiskuntamme edistyksellistöllä on käsite siitä, että moniarvoisuuden, suvaitsevaisuuden ja edistyksen mittari on se, sallitaanko sen puitteissa homoille avioliitto. Homoavioliiton ajamisessa ei tunnu olevan kyse tasa-arvosta tai samanarvoisuudesta tai samoista oikeuksista, vaan "suvaitsevaisuudesta" ja "edistyksestä", toisin sanoen olemassaolevan tuhoamisesta, muuttamisesta ja rikki repimisestä - sovittamisesta uuteen uskoon. Fakta on se, että jos homoseksuaaleille sallitaan avioliitto, avioliitto sen olemassaolevassa muodossaan lakkaa olemasta. Jotkut saattavat tietysti olla sitä mieltä, että avioliiton tuhoutumisella ei ole merkitystä, mutta juuri tasa-arvon kanssa avioliiton uudistamisella (= tuhoamisella) ei ole mitään tekemistä.

---
Asiaa sivuavia tekstejä:

http://sarastuslehti.com/2012/10/22/mietteita-homoliikkeesta/
http://sarastuslehti.com/2013/03/21/kaikki-samanlaisia-kaikki-eriarvoisia/
http://sarastuslehti.com/2013/04/05/moniarvoinen-umpikuja/

Vihatuhruista

Kotikaupunkiini, ja etenkin kotikaupunginosaani, on ilmestynyt tämän kirjoituksen yläkulmassa demonstroituja, sapluunan läpi spraymaalattuja kuvia. Kauhuissani, suorastaan hengitystäni pidättäen, seuraan sitä jäätävää hiljaisuutta, joka Tiedostavassa kaupunkilaismediassamme vallitsee - tamperelaismediassa (1, 2, 3, 4) kun on aina osattu mölistä vihapuheen kamaluudesta.

Vaikenemisen voisi tietysti ymmärtää toteamalla, että tämä "kampanja" on auttamatta sellaiset seitsemänkymmentä vuotta myöhässä. Reagoimattomuuden voisi ymmärtää myös siksi, että natsit eivät ole tämän päivän Suomessa (tai edes maailmassa) millään mittarilla olennainen uhka. Tekstin "I Hate Nazis" tilalla voisi aivan hyvin lukea "I hate Sumerians" tai "I Hate Mayans".

[No, eipä pidätellä enää hengitystä, sillä hiljaisuuden voisi myös tulkita niin, että natseja yksinkertaisesti vain voi vihata. Eikä siinä (totalitarismin vihaamisessa) sinänsä mitään, mutta miksi toisia saa vihata ja toisia ei. Eikö näinä tasa-arvon aikoina olisi syytä vihata kaikkia tai ei ketään?]

En tiedä mikä ryhmittymä (tai kuka/ketkä) tuhrausten taustalla on, mutta varovasti oletan, että kyseessä ovat ns. "Vihan Vastustajat" tai "Paremmat Ihmiset" (ts. Nuoriso™). Useimmiten kyseisten ihmisten mielipiteet tuppaavat olemaan "pätkätavaraa", eli helposti omaksuttavia - tosin toisensa poissulkevia - pakettiratkaisuja. Tämän (fasistisen) yleistykseni myötä voinemme päätyä sellaiseen lopputulokseen, että ylläkuvatut ryhmät jakavat (ainakin pääpiirteittäin) ensimmäiseen kappaleeseen linkittämäni Anna Kontulan näkemyksen vihasta ja vihapuheesta.

Anna K.:

"Vihapuhe tarkoittaa viestintää, jossa tärkeintä on tunne, viha. Mikä tahansa äsähdys perheriidan tuiskeessa ei kuitenkaan vielä ole vihapuhetta, vaan vihan tulee suuntautua jonkin ominaisuuden perusteella rajattua porukkaa kohtaan, useimmiten homoja, feministejä tai ulkomaalaisia. 

Vihapuhe jakaa ihmiset kolmeen kategoriaan: on ”me” ja ne toiset, ja sitten niiden toisten liittolaiset, joiden ihonvärinsä, sukupuolensa tai jonkin muun objektiivisen seikan perusteella pitäisi oikeastaan kuulua ”meihin”, mutta jotka petturimaisesti pelaavat niiden toisten pussiin."

No mutta...

Kontulan esittämän määritelmän mukaan ainakin Kontulan itsensä pitäisi huolestua Tampereella esiintyvistä vihatuhruista. Sikäli ainakin, kun natsit (kaikessa marginaalisuudessaankin) ovat ominaisuuksiensa, aatteidensa ja useimmiten ulkomuotonsakin perusteella "rajattua porukkaa", vähemmistö - sikäli varsinkin, kun natsismiin tärkeänä entiteettinä kuuluu etninen määrittely ts. natsi ei voi olla kuin valkoinen, arjalainen.

Myös vihatuhrujen fyysinen näkyvyys on melkotavalla suurempi, kuin valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt Risto Helinin natsikello (nähtävissä yhden kerhotilan seinällä) tai Pohjanmaalla liehunut natsisotalippu, joka oli määrittelemättömän ajan turmellut ihmisten näköelimiä.

Ai, että tuhrut silti pieni ilmiö? Ei sitä taustaa vasten, että lähivuosien historia tuntee (vain pari pintaraapaisua mainitakseni) Mikko Puumalaisen armottoman sodan rasistisia karkkipapereita vastaan (jotka vuosikymmenten ajan rakenteisiin piilotetulla rasismilla muovasivat suomalaisista impivaaralaisia rasisteja), ruotsalaisten naisjärjestöjen Jihadin seisaaltaan pissaamista vastaan, saman maan kilpasiskojen kastraatiomarssin Ruotsin puolustvoimien jellonan kuohitsemiseksi ja tietysti Euroopan lähiöiden polttamisen, kun eräät pilakuvat julkaistiin.

Ei minusta niin pieni ilmiö siksikään, että voinemme jokseenkin yksimielisesti jakaa ylempänä esittämäni väitteen, että natsit (ts. äärioikeisto) eivät muodosta yhteiskuntarauhan kannalta (suojelupoliisinkaan mukaan) merkittävää uhkaa. Mikäli uhka ei ole merkittävä, joko joukon täytyy olla merkityksetön, äärimmäisen pieni tai ei olemassa lainkaan - näistä voinemme allekirjoittaa ainakin kaksi ensimmäistä attribuuttia. Näin ollen on olemassa (kasvava) ryhmittymä, jotka määrittelevät natsit (tai natsismin) virheellisesti, laajempana joukkona, jota oikeasti (heidän mielestään) on syytä vihata. Tämä puolestaan altistaa viattomat, mielivaltaisen määritelmän sisään joutuvat, ihmiset vihalle.

Näiden seikkojen valossa ei kannata jäädä odottamaan, että tiedostavat piirit heräisivät, sikäli kun nyt joku saattaa inspiroitua kehumaan koko vihatuhruilmiötä "rohkeaksi ulostuloksi".

Paavo Arhinmäki - tasavertaisuuden asialla

Tasavertaisuuden puolesta taisteleva kulttuuriministeri (huvittaisi käyttää lainausmerkkejä) Paavo Arhinmäki vastasi 9.4.2013 Opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta nuorisojärjestöille jaettavista avustuksista.

Valtionapua jaettiin kaikkiaan 11 293 000 euroa. Valtionapu jakautui melko yllätyksettömästi. Kokoomus ja SDP nuoret, yhdessä vasemmiston kanssa noukkivat rusinat pullasta. Myös Svensk Ungdom nappasi mairittelevat 222 500 euroa.

Perussuomalaisten nuorisojärjestö sai 20 000 euroa. Aivan, 20 000 euroa...

[Media oli (tunnetusti) melkotavalla hiljaa koko puhalluksesta, sillä oli kiire uutisoida kaikesta tärkeämmästä ja asiapitoisemmasta...]

Kansanedustaja Jussi Halla-aho tiukkasi kulttuuriministeriä 9.4.2013 tilille tästä melkoisen härskistä valuutanjaosta. Kulttuuriministeri Arhinmäki vastasi blogissaan, että valtionapua ei jaeta rasisteille. Arhinmäki selitti, että:

"Suomessa esitetään liian usein 'maahanmuuttokriittisyyden' savuverhon takaa mielipiteitä, jotka ovat todellisuudessa puhdasta rasismia."

Arhinmäki ei tyylilleen uskollisena määrittele miten tämä savuverhon takana lymyilevä "puhdas rasismi" sitten ilmenee.

Paavo vuolee kultaa heti seuraavassa kappaleessa:

"Viestini koski erityisesti nuorisojärjestöjä, jotka saavat valtionapua. Nuorisolain lähtökohtia Suomessa ovat muun muassa yhdenvertaisuus, tasa-arvo, monikulttuurisuus ja kansainvälisyys"

Leikitään hetkinen, ettei Paavo Arhinmäki olisi sosialistinen totalitaristi. Kuvitellaan myös sellainen tilanne, että kaikki Perussuomalaisia ehdokkaita eduskuntaan äänestäneet ihmiset olisivat kuin olisivatkin kivenkovia (savuverhon takana lymyileviä tai ei) rasisteja. Eikö tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden nimissä - samoin attribuutein kuin muutkin järjestöt - Perussuomalaisten nuorisojärjestön tulisi kuitata sille kuuluva summa valtion avustusta (varsinkin jos saivarrellaan sen verran, että tässä tapauksessa rasistit muodostaisivat suuren vähemmistön. Hyvin merkittävänkin vähemmistön, jos verrataan esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin)?

Ennenmuuta jännittävää on se miksi Arhinmäki katsoo, että rasismia sitten voi kuitenkin tukea 20 000 eurolla.

Paavo [lihavointi kirjoittajan]:

"Siksi 'maahanmuuttokriittisyyteen' verhoiltua rasismia ei ole mitään syytä tukea julkisilla varoilla, jos yksi määrärahojen antamisen tavoitteista on monikulttuurisuuden tukeminen."

Ahaa! Mutta eikös Suomessa nuorisolain lähtökohtia ole myös yhdenvertaisuus ja tasa-arvo? Jännittävää miten kansainvälisyys ja monikulttuurisuus jotenkin kumoavat edellä esitetyt yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo kuuluvat vasemmiston mielestä vain toisille.

On jotenkin ällistyttävää, että suomalainen ministeritason logiikka voi olla ylläkuvattua. Paavon mielestä rasismi ja ahdasmielisyys ovat suuria ongelmia. Arhinmäki ei kuitenkaan viitsi esittää kirjoituksissaan tai kannanotoissaan yhtä ainutta järkevää, lähteisiin tai oikeisiin tapahtumiin perustuvaa fatkaa väitteidensä tueksi.

Suvaitsevaisen ja tiedostavan intelligentsijan liturgia onkin vain julistusta, sanahelinää. Sen tarkoituksena on väen vängällä vääristää olemassaoleva termi (= maahanmuuttokriittinen) ja liittää se olemassaolevaan negatiiviin (= rasismi) huolimatta siitä onko termeillä toistensa kanssa mitään tekemistä.

"Rasismin" ja "ahdasmielisyyden" nousu tarkoittaa arhinmäkeläisittäin sitä, että hänen poliittiset vihollisensa ovat saamassa jalansijaa päivänpolitiikassa. Termit "rasisti" ja "ahdasmielinen" ovat oikeasti synonyymejä "eri mieltä oleville" - poliittisille vastustajille, jotka vastustavat hallitsematonta maahanmuuttoa tai vastaanottajamaalle taloudellisesti haitallista maahanmuuttoa. Arhinmäkeläisittäin ei ole tärkeää osoittaa tilastoin, lähtein tai asia-argumentein rasismin tai ahdasmielisyyden nousua, vaan tärkeintä on leimata vastakkainen leiri.

Arhinmäki kirjoittaa:

"Maahanmuuttajavastaisuuden taustalla onkin ajatus siitä, että 'ne' tulevat tänne viemään 'meiltä' työt ja sosiaaliturvan. Oman maan köyhiä sanotaan puolustettavan lyömällä maahanmuuttajia, jotka usein ovat vielä heikommassa asemassa kuin kantasuomalaiset. Köyhät halutaan näin asettaa vastakkain."

Kultivoitunut lukija voi huomata miten "maahanmuuttokriittinen" on muuttunut "maahanmuuttajavastaiseksi" aivan kädenkäänteessä. Lisäksi tästähän juuri onkin kysymys; Suomessa on jo ennestään huomattava määrä köyhiä. Arhinmäen, Urpilaisen, Kataisen ja kumppaneiden Eurooppaseikkailu ja tukikikkailu tulee vielä entisestään hankaloittamaan pienituloisten toimeentuloa Suomessa, mutta silti monikulttuurisuuden nimissä Suomeen on päästettävä lisää köyhiä. Monikulttuurisuus siis todella kurjistaa niin heikkotuloisten maahanmuuttajien, kuin heikkotuloisten suomalaistenkin asemaa ja todella laittaa köyhät vastakkain, ei maahanmuuttokriittyys (eikä maahanmuuttajavastaisuuskaan, mikäli sitä jossain savuverhon takana esiintyykin).

Pannaan savupommit ja pyrotekniikka siis sivuun ja väännetään rautalangasta:

1) Toisaalta arhinmäkeläiset myöntävät, että (valtiorahoitteisen) monikulttuurisuuden ja humanitaarisen maahanmuuton myötä Suomeen tulee "...maahanmuuttajia, jotka usein ovat vielä heikommassa asemassa kuin kantasuomalaiset.". Tämä aiheuttaa suomalaisessa köyhässä (ihan aiheestakin) V- käyrän nousua ja todellisuudessa tarkoittaa vähemmän rahaa kaikille  köyhille ja pienituloisille - niin suomalaisille, kuin maahanmuuttajillekin. Tämä siis siksi, koska elämme sosialistisessa "hyvinvointivaltiossa", jossa suoritetaan (korkeilla) veroilla tulonsiirtoja köyhille. Kun maksukykyisten veronmaksajien määrä vähenee, eikä maksukykyisten veronmaksajien määrä juurikaan nouse, tilanne on katastrofaalinen niin köyhälle maahanmuuttajalle, kuin köyhälle suomalaisellekin. Tämä on sitä vasemmistolaista kurjuuden maksimointia.

2) Maahanmuuton rajoittamista kannattavat puolestaan haluavat rajoittaa mm. köyhien määrää (= suomalaiset köyhät) ja rajata ongelman (= köyhyys) valtion sisällä ja näin torjua köyhyyttä paremmin.

Vasemmistolaisen maailmankuvan on äärimmäisen vaikea käsittää, että heidän poliittiset vastustajansa eivät toimi puhdasta pahuuttaan, ilkeyttään ja sadismiaan raukkoja maahanmuuttajia kohtaan, vaan vasemmiston poliittisen vastaleirin inhabitoi pelko tulevaisuudesta ja turvallisuudesta. Lienee jokseenkin selvää, että monikulttuurisuus lisää turvattomuutta, köyhyyttä, ghettoutumista, segregaatiota, suvaitsemattomuutta ja rikollisuutta. Kysymys kuuluukin: miksi ihmeessä Paavo Arhinmäki ja kumppanit kannattavat monikulttuurisuutta?

Vihan vastustamisesta

Kuten tiedämme, Suomessa, Helsingin Herttoniemessä (vaiko Myllypurossa?) järjestettiin radikaalien muslimien tilaisuus, jossa mm. julistettiin, että "Islamin lippu liehuu vielä eduskuntatalon salossa".

Kansalaiset ovat olleet (toisaalta syystäkin) erinäisillä keskustelupalstoilla huolissaan siitä, että Suomessa on voitu järjestää näinkin avointa vihaa tihkuva tilaisuus. Syytä varsinaiseen huoleen (Islamin lipun liehumisen suhteen) ei minusta ole (eikä ole syytä myöskään pelkurimaiseen pelonlietsontaan muslimeja kohtaan), mutta koko tilaisuuden sanoma on varsin loukkaava ja suorastaan naurettavan härski. Sen sijaan, että asiaa kovasti kauhistellaan tai pelätään, asiaan tulisi vastata kunniallisesti ja suoraselkäisesti, sivistyneesti ja tahdikkaasti - eurooppalaisesti, suomalaisesti; "me emme yksinkertaisesti hyväksy barbaarimaista uhittelua: poistukaa maastamme, älkääkä tulko enää koskaan takaisin. Kiitos.". Suvaitsevaisen ja liberaalin, pehmytselkärankaisen Suomen ongelma on juuri siinä, että se suvaitsee myös sen valloitusta suunnittelevat vieraan vallan (olivat valloitusta suunnittelevat miten uskottavia tahansa) muaansa.

En usko, että Eurooppamme suuria kaupunkeja runteleva islamisaatio pyrkii - tai tulee koskaan saavuttamaan - "Euroopan laajuiseen kalifaattiin", kuten innokkaimmat Israelin lipun liehuttelijat ja tuomiopäivän trubaduurit povaavat. Monikulttuurisuus (islam, sharia ja kunniamurhat sen radikaaleimpina osina) hajauttaa arvonsa ja arvokkuutensa kulutushysteriaan hukannutta Länsi-Eurooppaa ja jäytää sen kauneimpia periaatteita. Monikulttuurisuuden haitallisuus on tietysti syytä tuoda esille ja vastustaa sitä kaikin käytettävissä olevin keinoin, mutta turhamainen ja pinnallinen pelonlietsonta ei meitä pelasta.

Tämän koko tilanteen huvittavin puoli löytyy suomalaisen median ja suomalaisten Tiedostajien jäätävästä hiljaisuudesta. Valtakunnan Oikeamielisimmät Li Andersson, Dan Koivulaakso, Timo Harakka, Silvferbergin sisarukset, Päivi Lipponen, Ritva Viljanen, Astrid Thors ja Eva Biaudet ovat eivät enää olekaan huolissaan vihasta tai vihapuheesta, mutta Suomen Sisu ry:n lonkeromaisesta soluttautumisesta kaikkiin suomalaisiin arvorakenteisiin jaksettiin mölistä monta päivää ennen Sisun Suurkäräjiä.

Poissa olivat Cafe Viikin edustalta myös kasvonsa peittäneet "vihanvastustajat" ja anti-fasistit. Lieneekö kyse sitten islamistien huonosta peeärrästä?

Jasar Mustafa:

- Suunnittelemme uutta tilaisuutta ja toivon, että kuulijat ja lehdistö saavat siitä tiedon hyvissä ajoin etukäteen.

Oli miten oli, suomalainen tiedostavainen paremmisto tai huivinaamaiset maailmanparantajat eivät ole huultaan lotkauttaneet moisesta kansallisesta loukkauksesta ja suoranaisesta uhittelusta ja vihasta. Tässä tapauksessa Oikeamielisten on taas hyvä soveltaa heille niin mielekästä etnopositiivista eksistenssiä. 

Kunnallisvaaliehdokkaan valinnasta ja traditionalistisesta konservativismista

Kuten edellisvuoden eduskuntavaaleissa, asetun myös ehdolle syksyn kunnallisvaaleissa. Puolue pysyy samana. Puolue pysyy samana siitä syystä, että perussuomalaiset ovat tällä hetkellä ainoa konservatiivinen puolue. Traditionalistina ja (kulttuuri)konservatiivina perussuomalaisissa ehdolla oleminen ei ole minulle ongelma, vaikkakin yleisesti ottaen poliittinen toiminta (puolueessa, kuin puolueessa) jollain tavalla sulkee pois (tai ainakin rajoittaa) luovaa ajattelua ja pakottaa herkän ihmisen hyvinkin ristiriitaiseen tilaan, jossa toisaalta tulisi kantaa vastuunsa (=edustaa äänestäjiään) ja tulla toimeen muiden (yleensä) eri mieltä olevien kanssa. 

Kunnallisvaaleissa ehdokkaiden määrä on eduskuntavaaleihin nähden moninkertainen, joten ehdokkaan valinta voi osoittautua haasteelliseksi, oikeaksi labyrintiksi. Samoin erottautuminen massasta on vaikeaa, kun kaupungissa on ehdolla lähemmäs tuhat ehdokasta.

Politiikkaan pyrkivät (tai siellä vaikuttavat) ihmiset ovat useimmiten joko tylsämielisiä byrokraatteja tai pomottavia ja vallanhimoisia kympintyttöjä (harvemmin poikia). Molemmille tyypeille yhteistä on omatunnon ulkoistaminen ja kauimmaisen rakkaus. Molempia tyyppejä yhdistää myös kaikkitietävä asenne - varsinkin suurimpien puolueiden ehdokkaita. Heillä ei ole mitään muuta funktiota, kuin jatkaa edeltäjiensä tuhotöitä ja jatkaa mieltä turruttavaa suurkaupunki fantasiaansa ja höpistä epämääräisiä "kestävästä kehityksestä" (tämä lienee asiaintila kaikissa Suomen suuremmissa kaupungeissa).

Täydellisen tietämättömän kunnallispoliitikon tunnistaa parhaiten siitä, että hän (tietoisesti) valehtelee ja lupaa jotakin - siis jotain fyysistä, pysyvää ja siitä, että hänellä on automaattisesti vastaus kaikkeen. Ensikertalaiset toimivat näin siksi, että eivät vaivaudu ottamaan selvää onko luvattu asia edes mahdollinen, vanhat konkarit tekevät sen täysin retoristen painotusten vuoksi, he vetoavat keskivertoäänestäjään kokemuksellaan. Kouristavaa raivoa minussa herättävät sellaiset ehdokkaat, jotka fasadiltaan ovat lässyttäviä, hyväntahtoisia ja tiedostavia. He eivät uhkaa ketään, eivätkä he ole haastavia ja heidät voi hyvällä omalla tunnolla valita koulun tilaisuuteen lässyttämään mielen turruttavaa jargonia.

Kolmas signifigantti ehdokasryhmittymä koostuu kaikenlaisista "taideteollisuusihmisistä", kuten Thomas Bernhard saattaisi heitä nimittää. Nämä "kulttuuri-ihmiset" vannovat toiseuden nimeen, ja mitä kauempaa kulttuuri tulee, sitä paremmin se heille kelpaa. Tällä "taideteollisuusihmisellä" tarkoitetaan tarkemmin sitä falangia, jotka pitävät graffittia "poliittisesti haastavana taiteen muotona".

Sitten ovat tietysti tavalliset duunarit, jotka päätyvät ehdolle tavalla tai toisella. He lienevät näistä ryhmistä luotettavin, joskin yksinkertaisuudessaan usein hyödyllisiä hölmöjä kaikenlaisille lobbaajille ja sulavapuheisille konsulteille. Muutenkin tavallisen duunarin asiaa on rikollisen paljon kaunisteltu maamme historiassa. Tämä ei tietenkään ole duunarien itsensä syy, vaan vaalikarjaa karsinoivien poliittisten toimijoiden syy.

Minä pyrin kaupunginvaltuustoon osaksi itsekkäistä syistä; siksi, että minunlaisiani ihmisiä ei siellä edusteta, jos ehdokas ei suostu myöntämään tiettyä itsekästä ambitiota pyrkiessään vaikuttavaan poliittiseen positioon, on ehdokkaan rehellisyys kyseenalaistettava välittömästi. Kaupunginvaltuustossa ei edusteta niitä arvoja, jotka koen vastuullisiksi, kestäviksi tai oikeudenmukaisiksi - siellä ei edusteta itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Kaupunginvaltuustosta puuttuu (ja todennäköisesti ehdokkaistakin on tähän asti puuttunut) konservatiivinen ja aidosti traditionalistinen ehdokas. On puuttunut radikaali vastalause edistysmanialle, jota on toteutettu vain edistyksen itsensä nimissä.

Radikaalia vastalausetta tarvitaan myös läpeensä vasemmistolaisten ja vaihtoehtoväen käsiin luisuneelle kulttuuripolitiikalle. Perussuomalaisten oma kulttuurilinjaus viime eduskuntavaalien alla oli selkeä virhe. Kulttuuripolitiikkaan voi - varsinkin - kunnallisella tasolla vaikuttaa, joten korkeakulttuuriin ei ole syytä suhtautua rajoittuneesti tai vihamielisesti.

On totta - ja todettava rehellisesti - että asialista, jolla lähden kampanjatyötäni tekemään ei ole pitkä, mutta toisaalta sitäkin merkityksellisempi. Haluan käydä aktiivisesti ja  aggressiivisesti uudistusvimmaista byrokratiaa vastaan. En pidä mahdollisuuksiani hyvinä, mutta vastustajiini nähden olen vahvoilla siksi, että minulla on jotain suurempaa, jonka puolesta käydä työhön.

Toisaalta verrattuna eduskuntavaaleihin, tunnen olevani tällä kerralla paremmin eväin liikenteessä. Minulle on alkanut muodostua entistä selkeämpi kuva siitä metodista, jolla uutta voidaan rakentaa perinteen perustuksille.

Minua äänesti 891 ihmistä eduskuntavaaleissa, jos saan edes viidesosan noista äänestäjistä äänestämään minua uudelleen kunnallisvaaleissa, olen onnistunut suurenmoisesti. Tahdon tämän syksyn aikana tarjota ihmisille helpon tavan erottaa moraalisesti kannattava ehdokas satapäisestä kasasta kykenemättömiä valehtelijoita. En ole niin itsekäs, että sanoisin sen jonkun olevan juuri minä - kunhan ehdokas on tarkoin valittu. Ei vain siksi, että ehdokas on tuttu, työkaveri tai edes perheenjäsen. Oman ehdokkaan valitseminen ei ole pieni juttu, siinä tulee noudattaa korkeinta mahdollista moraalia. Haluan tarjota ehdokaslabyrintissa harhaileville Ariadnen langan.

Ulko- ja sisäpoliittisia kangastuksia

Euroopan talouskriisin pitkittyessä yhä useammat silmäparit pitkin Eurooppaamme kohdistuvat Suomeenkin. Tai ainakin katseiden polttavuutta eurokiimainen valtiojohtomme tahtoo meille liiotella. En tiedä suomalaisia itsetietoisempaa, mutta samalla syvän melankoliseen pessimismiin ja "kaikki on mennyttä"- asenteeseen taipuvaisempaa kansaa koko maailmassa. Suomi on myös ainut maa maailmassa, jossa edelläkuvaamani mentaliteetti ei johda apatisoitumiseen tai luovuttamiseen, vaan sokeaan yrittämiseen - vaikka kaikki menisi.


Yksi konkreettisimmista esimerkeistä on tietysti viimeisin sotamme. Neuvostojoukkojen kolkutellessa Balkanin ovia ja Leningradin vapautuessa 26.1.1944, virallisessa Suomessa uskottiin yhä vilpittömästi omaan ja Saksan voittoon, sekä viimeksimainitun järkähtämättömään tukeen ja turvaan; koko Saksa nostettiin arvostelun ulkopuolelle. Tuolloin (kuten nytkin) Suomi tempautui mukaan maailmanpolitiikkaan, sotaretkeen, jossa Euroopan sivistys tuli pelastaa idän pirullisilta barbaareilta. Suomi teki tuolloin (kuten nytkin) karkeita ulko- ja sisäpoliittisia virheitä. Yksi suurimmista virheistä - varsinkin sodan lopulla - oli suomalainen propaganda, sensuuri ja tiedotus, joiden Jaakko Lepon kirjan nimenkin mukaan piti olla "Ratkaiseva ase". Kansalaisilta pimitettiin johdonmukaisesti suurpoliittisia linjauksia tai niitä tietoisesti vääristeltiin ja ulkomaalainen lehdistö pidettiin tiukasti pannassa. Suomessa pidettiin tiukasti yllä kuvaa talvisodassa kehkeytyneestä Suomen "erikoisasemasta" suursodassa. Suomi oli päässyt  talvisodassa nauttimaan koko sivistyneen maailman huomiota ja meillä uskottiin sen takaavan edelleen erityisaseman myös jatkosodan pommien moukaroidessa Karjalaa. Sensuurin ja erityisasemastatuksen motiivit olivat tietysti selitettävissä (koti- ja sota)rintaman moraalilla ja kansallisen järjestyksen ylläpidolla. Lisäksi Saksan vaikutuspiiriin kuuluminen vaikutti yhdensuuntaistettuun sensuuriin.


Erityisasemassahan Suomi oli tietysti siinä mielessä, että me yksin puolustimme Pohjolaa. Siitä ei päästä mihinkään. Miten samanlainen olo nyt onkaan, kun meille silmin kirkkain väitetään, että suomalaisten työpaikat riippuvat uppoavien euromaiden lainoituksesta, ja yleiseurooppalaisen solidaarisuuden nimissä meidän on osaltamme vakautettava eurooppalaista taloutta. Ruotsalaiset ja norjalaiset eivät (taaskaan kaikessa skandinaavisessa laskelmoivuudessaan) kuitenkaan osallistu liitoksissaan natisevan eurooppalaisen talouden pelastamiseen, vaikka Suomessa tehtiin aikoinaan Ruotsin perässä samanlaisia investointeja nyt taloutensa kanssa painiskeleviin maihin. Tanska on puolestaan päättänyt antaa vain bilateraalisia lainoja. Miten taas kerran meidän yhdensuuntaistettu mediamme syöttää meille tympäisevää "virallista totuutta" eurokriisistä, jossa Suomi on taas kerran "pelastamassa Eurooppaa". Yksin olemme Pohjolassa taas suuruudenhullun Keski-Euroopan kelkassa. Näkisin tilanteen olevan toinen sotiimme verrattuna vain sikäli, että valtion päämiehillä ja rahasijoittajilla on turva joka tapauksessa, kävi itse talousrintamalla mitä tahansa.


Jos hallituksemme ja virallinen mielipide Suomessa elääkin kuumeisessa unessa Euroopan talouden tulevasta noususta, ei oppositiommekaan (perussuomalaiset) saa kovin hyvää arvosanaa. Tietysti opposition puolustuksesi on lausuttava vastapuolen pirullisen ovela sumutuspolitiikka ja sen vaikutukset oppositiotyöhön. Onhan oppositio joutunut painiskelemaan mediassa ja Eduskunnassa kaikenlaisisten tolkuttomien syytteiden kanssa rasismista aina natsitteluun saakka. Kaikesta huolimatta eurokriittisestä linjasta on puuttunut terävin, ratkaisevin ja suoraan sanottuna säälimättömin kärki. Oppositiojohtaja Timo Soini (yhdessä Soinin tilalle EU parlamenttiin nousseen Sampo Terhon kanssa) on ollut oikeassa lähes jokaisessa Euroopan talouden notkahduksessa ja mutkassa, mutta ratkaiseva keino tuoda kaikki vehkeily uskottavasti kansan keskuuteen ei ole ollut tarpeeksi häikäilemätön.


Yksinkertaisesti tiukassa näyttää muutenkin istuvan tässä kansassa uskomus siitä, että talous edes olisi pelastettavissa. Kiistely siitä miten kriisin voisi välttää on turhaa, koska se on mahdotonta. On aivan turha odottaa "sotaonnen" kääntymistä. Tämä kriisi on kärsittävä. Sitä ei vain kannata kärsiä siten, että lahjoittaa omaisuutensa pois. Kriisi on vääjäämätön, koska demokratia on liian hidas prosessi puuttuakseen talouden nopeisiin notkahduksiin ja siksi, koska ehtoja "demokraattisille" hallituksille kriisin hoitamisessa sanelevat demokraattisen prosessin ulottumattomissa olevat tahot.


Koko talouden pelastamisen demokraattisuus ja solidaarisuus - tai meillä käytettävä taikasana: "vastuunkanto" - ovat vain illuusio, jonka varjossa puuhataan globaalia talouskaappausta. Talouskriisin ja globaalin rahapolitiikan haittavaikutukset omiin kansalaisiin tulisi minimoida, ja tehdä ratkaisuja sen mukaan. Kerrankin Suomessa voitaisiin lakata hysteerisesti ajattelemasta mitä maailma (tai ehtoja saneleva liittolainen) meistä ajattelee tai päämme menoksi keksii. Radikalisoitumista odotellessa...